Historia

Linnanmäestä ojennuslaitos

Kakolanmäki tunnettiin 1600-luvulle asti Tallimäkenä, sillä Turun linnan hevostallit sijaitsivat sen lounaisella rinteellä. Myöhemmin nimeksi vakiintui Linnanmäki tai -vuori. Kallioinen mäki oli metsän peitossa vielä 1700-luvun alkupuolella, jolloin siellä käytiin metsästämässä kettuja ja jopa susia.

Kakola-nimen historiasta on olemassa arvauksia, mutta varmaa tietoa erikoisen nimen alkuperästä ei ole. Nimi ilmestyi asiakirjoihin vuoden 1827 Turun palon jälkeen eikä Linnanvuori-nimeä enää käytetty. Nimen arvellaan liittyvän mäen kupeessa aikoinaan olleeseen sairaalaan ja sen mielisairaisiin potilaihin. Lounaismurteissa sana kako tarkoittaa mielenvikaista.

Vuonna 1839 keisari Nikolai I määräsi, että Suomeen tulee rakentaa työ- ja ojennushuoneita, joista yksi sijoitettaisiin Turkuun. Laitoksen tarkoituksena oli estää pahanilkisen miesväen kuljeskelemisesta vapaana ja samalla johdatella heidät parannukseen. Ajatuksena oli, että yhteiskuntaan sopeutumattomat asukkaat muuttuisivat pakollisen työn ja kurin avulla kunnon kansalaisiksi. Rakennuspaikaksi valittiin Kakolanmäki. Paikan puolesta puhui erityisesti se, että rakentamiseen voitaisiin käyttää Kakolanmäestä louhittavaa graniittia. Lisäksi paikkaa pidettiin sopivan syrjäisenä eikä sille uskottu koskaan olevan muuta käyttöä.

historia-kakola-aa Kakolan päärakennuksen suunnitteli Yleisten rakennusten intendentinviraston johtaja, saksalainen Ernst Lohrmann. Rakennusta suunnitellessa Lohrmann ei noudattanut vankilarakentamisen uusia periaatteita, joissa suositeltiin yksittäissellejä, sillä Kakola oli nimenomaan tarkoitettu työ- ja ojennuslaitokseksi irtolaisille. Suurissa yhteishuoneissa asuvia asukkeja oli helppo liikutella työpaikasta toiseen.

Kakolan kasarmi

Työ- ja ojennuslaitosta alettiin rakentaa vuonna 1845 ja se valmistui 1853. Työ teetettiin Turun linnassa sijainneen vankilan vangeilla. Vangit antoivat louhimalleen graniitille nimeksi kakoliitti. Ensimmäiset työ- ja ojennuslaitoksen asukkaat siirrettiin uuteen laitokseen heinäkuussa 1853. Saman vuoden marraskuussa alkanut Krimin sota toi Turkuun runsaasti lisää venäläisiä sotilaita, ja heidät päätettiin majoittaa Kakolaan. Ojennuslaitoksessa olleet vangit siirrettiin Hämeenlinnaan, Mikkeliin ja Savonlinnaan. Sota päättyi vuonna 1856, mutta venäläiset sotilaat pysyivät Kakolassa vuoteen 1859 asti.

Kun venäläiset sotilaat lähtivät Kakolasta, työ- ja ojennuslaitokseksi suunniteltu rakennus uudistettiin rangaistusvankilaksi, jotta 160 asukin sijasta sinne mahtuisi vähintään 300 vankia. Yläkerroissa olleet työsalit muutettiin vankihuoneiksi asentamalla niiden ikkunoihin kalterit. Vankila-alue rajattiin ja rakennukset yhdistettiin paksulla graniittimuurilla. Alueella oli päärakennuksen ja keittiön lisäksi nurkkarakennukset, joissa oli neliskulmaiset 9 metrin korkuiset vartiotornit.

historia-yhteishuone

Hurjien poikien koti

Ensimmäiset vangit saapuivat Viaporin vankilasta keväällä 1862 ja Turun linnasta saman vuoden syksyllä. Vangit asuivat 18 tai 37 hengen yhteishuoneissa. Vankimäärä kasvoi alun perin suunnitellusta ja oli pian jo 350. Karkauksia tapahtui paljon, koska rakennus soveltui huonosti vankilaksi. Vankilassa vierailleet tarkastajat pitivät vankien oloja liian mukavina, vaikka vangit joutuivat tekemään raskasta työtä aamusta iltaan. Kurinpito oli hankalaa, sillä vartijat pelkäsivät väkivaltarikoksiin syyllistyneitä vankeja usein enemmän kuin vangit vartijoita. Kakolassa oli vain muutama pimeä selli kurittomien vankien rankaisemiseen.

Täällä syödään mitä annetaan

Kakolan keittiö eli talousrakennus valmistui sisäpihan pohjoisrajalle samana vuonna kuin päärakennus eli 1853. Vankien ruokavalio ensimmäisen 50 vuoden aikana koostui kuivasta ruisleivästä, silakoista, ohrapuurosta ja keitosta, jossa oli naudan- tai sianlihaa sekä perunoita, herneitä tai ohraa. Ohramaltaista tehty kalja oli vankilassa yleinen ruokajuoma, mutta se aiheutti vatsavaivoja.

Ruoka oli kuitenkin kehnoa. Puuron ja silakoiden huonosta laadusta valitettiin jatkuvasti. Kalja ja hapan leipä aiheuttivat vatsavaivoja. Monien vankien paino laski, sillä ruokaa ei ollut riittävästi kuusi päivää viikossa raskasta työtä tekevän miehen tarpeisiin. Vanki Ananias Puikkosen muistelmissa kerrotaan vuoden 1905 kalakapinasta. Vangeille tarjottavat kalat olivat jo pitemmän aikaa olleet huonolaatuisia. Ryhmä vankeja valitti ensin vahtimestari Forssille eltaantuneista silakoista. Hän vastasi, että täällä syödään mitä annetaan. Silloin eräs vangeista heitti silakat Forssin silmille ja kaatoi tämän maahan. Muut vangit ottivat vartijoiden aseet. Paikalle hälytettiin sotilaat, jotka saivat heti aseet pois vangeilta. Vangit määrättiin rinkiin pihalle ja he luulivat jo joutuvansa ammuttaviksi. Johtokunta piti tällöin kiireellisen istunnon ja päätti, että vangit olivat oikeassa. Kalavarastossa olleet viisitoista tynnyriä pilaantuneita kaloja heitettiin pois eikä vangeille koitunut rangaistusta.

Myöhemmin Kakolassa oli yleisenä käytäntönä, että joku henkilökunnasta maistoi ruokaa ennen kuin se jaettiin vangeille. Erään nuoren vartijan kerrotaan kovasti jännittäneen hänen kuultuaan, että ruoasta pitää antaa kirjallinen arvio. Kollegat lohduttivat, että kyllä sinä sitten tiedät mitä siihen pitää kirjoittaa. Kun hän avasi paksun arviointipäiväkirjan, hän näki sarakkeet, joihin kirjattiin kuka oli maistanut, mitä ja milloin. Arviointi-sarakkeessa luki joka kohdassa ”Maukasta”.

historia-puutarha

Omavaraistaloutta

Vankilatoiminnan alkuvuosina 1862–1865 Kakolanmäen etelärinteeseen istutettiin puisto. Samalla tehtiin mäkeä ylös kiemurteleva Serpentiinitie ja sen vaatimat pengerrykset. Vankilan ympärillä sijaitsivat mm. perunamaa, vihannestarhat, koripajuviljelys sekä sikala.

Puutarhan hoitaminen oli vankien mielestä mielekästä työtä. Kasvihuoneen kattiloissa he pystyivät keittämään porkkanoita ja punajuuria, mikä toi vaihtelua ruokavalioon. Uskotuimmat luottovangit pääsivät haravoimaan Kakolanmäen rinteen puistoa tai jopa alas Linnankadulle lakaisemaan katua ja samalla katselemaan ohikulkijoita.

historia-sellit

Kakolalla on siivet

Kakolan uudistamisesta alettiin keskustella melkein heti, kun se oli otettu vankilakäyttöön. Asiantuntijat pitivät sellivankilaa parhaana vastauksena yhteishuoneiden järjestyshäiriöihin, joten Kakolaan päätettiin rakentaa uudet sellisiivet. Siipirakennukset kytkettiin päärakennukseen ns. nivelosan avulla ja ne otettiin käyttöön vuonna 1879. Ne muuttivat vankilan luonteen perusteellisesti. Sellit olivat pinta-alaltaan pieniä, mutta hyvin korkeita. Puhdasta ilmaa pidettiin tuolloin erityisen tärkeänä vankien terveyden kannalta. Vankien myös uskottiin parantuvan huonoista tavoistaan sellin yksinäisyydessä.

historia-yoselli

Auburnilaisessa yöselliosastossa oli 78 selliä. Yöselliosastolta käytiin päivätöissä, joten pienissä selleissä vietettiin vain klo 16–07 välinen aika. Osastolla ei saanut olla omia radioita tai televisioita. Käytössä oli keskusradio, jonka kanavan valitsi vartija. Silti etenkin vanhemmat eli yli 40-vuotiaat vangit viihtyivät osastolla, sillä siellä sai olla rauhassa. Kun tultiin töistä ja ruokailu oli ohi, vangit lukittiin selleihinsä ja kaikki sellit sulkeva puomi laskettiin alas. Kukaan ei tämän jälkeen päässyt häiriköimään käytäville. Eräs entinen vanki muisteli aikaansa osastolla 1970-luvulla, ja kertoi, että heillä oli erityisen hauskaa hernekeittopäivinä: ”Sitten me maattiin ilta selleissämme ja kuuntelimme toistemme rakkaudenkutsuja!”
Yösellisiipi todettiin asuinkelvottomaksi 1980-luvun lopulla, mutta remontoinnin sijaan se poistettiin kokonaan sellikäytöstä 1989.

historia-pohjoisselli2014

Suljetulla osastolla

Toinen siipi oli 72 selliä sisältänyt philadelphialainen päiväselliosasto eli Pohjoisselli. Philadelphialaisen mallin tarkoituksena oli vankien eristäminen toisistaan. Pohjoissellissä asuneet vangit viettivät aikansa koko ajan sellissä eikä muilla vangeilla ollut pääsyä tälle suljetulle osastolle. Pohjoissellistä ei käyty muualla vankilan alueella töissä, mutta sellissä pystyi työskentelemään. Vangit valmistivat muun muassa puuleluja ja rottinkitöitä. Pohjoissellin kerrokset olivat keskeltä auki, joten vartijoilla oli yläkerroksista hyvä näkymä alempiin kerroksiin.

Kakolassa oli 1880-luvun alussa 460 vankia, joista 150 sijoitettiin uusiin selleihin ja 310 oli edelleen päärakennuksen suurissa yhteishuoneissa.

Rauman Lehden toimittaja kuvaili uuden päiväselliosaston oloja joulukuussa 1882 seuraavasti: ”Selliosastoa katsellessa kohtaa mieltä masentava näky, yksi mies istuu kussakin kopissa johon valo tulee ainoastaan katon rajassa olevasta akkunasta, huonekaluina on ainoastaan pöytä ja tuoli, sänky nostetaan päiväksi seinään kiinni. Ovessa on pieni rautaluukulla varustettu reikä, josta vartijat saavat heitä tarkastaa, ruoka pistetään myöskin ovessa olevasta luukusta. Siellä saa hän vahvoissa raudoissa istua vuosittain; ei hän kuule milloinkaan mitään ääntä eikä saa hiiskua sanaakaan; päivällä päästetään heitä ½ tiimaa kerrallaan kävelemään pihassa olevissa pilttuissa, jossa näkevät taivaan ainoastaan päänsä päällä. Niin masentavasti tämä yksinäisyys ja vapauden puute vaikuttaa moneen, että he purskahtavat itkuun, tahi vaipuvat syviin mietteisiin meidät huomattuaan oven reiästä, toiset taas hammasta purren näyttivät petomaista röyhkeyttä ja uhkamielisyyttä. Näitä havaintoja en voi ikinä unhottaa, erittäinkin pysyy mielessäni eräs 16-vuotinen poika, joka 6 vuotta saa istua sellaisessa paikassa viettäen nuoruutensa päiviä. Jos nämä koppivangit rikkovat säännöllisyyttä ja järjestystä vastaan niin heidät suljetaan linnan alakerroksessa olevaan aivan pimeään kellariin vedelle ja leivälle; tahi saavat ruumiinrangaistustakin, jotta väkisinkin siellä täytyy totella Kakolan rautaista valtikkaa, jos ei aikanansa kunniassa pitänyt isänmaan lakia.”

Ei Suomi toista tunne, vertaistaan murhaajaa, joka hengen riisti, ryösti ja teki tuhojaan

Päiväsellin legendaarisin vanki ja Suomen rikoshistorian pahin murhamies oli Matti Haapoja. Tämä ylistarolainen puukkojunkkari teki elämänsä aikana uskomattoman määrän erilaisia rikoksia ja kehittyi häikäilemättömäksi ryöstömurhaajaksi, joka tappoi ainakin 18 ihmistä, mutta todennäköisesti paljon enemmän.

Haapoja oli Kakolassa elinkautisvankina vuosina 1871–1880 ja alkoi saada maanlaajuista kuuluisuutta onnistuttuaan pakenemaan tuona aikana peräti neljä kertaa. Sen jälkeen hänet karkotettiin Siperiaan, josta hän karkasi ja palasi Suomeen 1890. Haapojan tehtyä lisää henkirikoksia hänet tuomittiin teloitettavaksi mestaamalla (vaikka Suomessa ei silloin enää ollut kuolemantuomiota), mutta rangaistus lievennettiin elinkautiseksi Kakolassa.

Haapoja teki Kakolan sellissään itsemurhan tammikuussa 1895 ollessaan hieman alle 50-vuotias. Hän hirtti itsensä sukasta riistämällään langalla sellin ovenkahvaan. Hänen ruumiinsa oli ensin lääketieteellisissä tutkimuksissa, minkä jälkeen hänen luurankonsa oli näytteillä Helsingin rikosmuseossa. Haapojan luut siunattiin Ylistaron hautausmaalle 1995. Kakolan vangit tekivät hänelle hautakiven kakoliitista.

historia-boksiosasto

Epäinhimillistä eloa

Vuosina 1893–1894 Kakolaan rakennettiin Itäselli, jota kutsuttiin boksiosastoksi. Rautalevystä tehdyt epäinhimillisen pienet makuusellit olivat kooltaan 2 m x 1,2 m ja niitä kutsuttiin katiskoiksi. Häkit olivat käytössä 1930-luvulle saakka, mutta osasto lakkautettiin vedoten sen epäinhimillisyyteen. Osasto oli tyhjillään muutaman vuoden ajan, kunnes sinne siirrettiin työpajoja.

historia-matkasellit
Rakennuksen eteläisessä päädyssä oli matkaselliosasto eli vankien vastaanottotilat, jonne oli erillinen sisäänkäynti myös muurin ulkopuolelta. Aikoinaan osastolla on myös asunut opiskelevia vankeja, joilla oli lupa käydä päivisin laitoksen ulkopuolella. Vuonna 1935 Itäselli yhdistettiin päärakennukseen umpisillan avulla, joka sai nimekseen Huokausten silta.

historia-lansiselli1912

Lisää työllistettäviä rikoksenuusijoita

Vuonna 1908 Kakolanmäellä käynnistyi siihen mennessä suurin rakennustyömaa. Sitä varten Suomen eri vankiloista lähetettiin kivenhakkuutaitoisia vankeja Turkuun. Tämä viimeinen mäelle rakennettu sellirakennus sai nimekseen Länsiselli. Sekin edusti aluksi philadelphialaista sellimallia. Rakennuksen suunnitteli arkkitehti Stefan Michailow. Vuonna 1911 valmistunut massiivinen jugendtyylinen graniittilinna on yksi Turun suurimmista ja vaikuttavimmista rakennuksista edelleen tänä päivänä. Siitä muodostui myös se todellinen hurjien poikien koti, sillä vuosikymmenien ajan se toimi pakkolaitosvankilana, jonne lähetettiin kaikki yli kuusinkertaiset rikoksenuusijat kaikkialta Suomesta.

Yliasutuksen vuoksi vuonna 1911 rakennettiin myös yksikerroksinen tiilinen työhuonerakennus Länsisellin ja keskuspihan väliin. Rakennusta kutsuttiin paraakiksi. Päärakennuksesta siirrettiin puuseppien ja maalarien työhuoneet uuteen rakennukseen ja vapautuneet tilat kunnostettiin vankiselleiksi. Kun vankilan puusepänpajoja alettiin koneellistaa vuonna 1925, parakki purettiin melkein kokonaan ja sen paikalle rakennettiin uusi kolmikerroksinen työhuonerakennus avarine työsaleineen.

Seuraavaksi Kakolan rakennuskannassa tapahtui uudistuksia 1930-luvulla. Oleellisin muutos oli se, että päärakennuksen suuret yhteishuoneet muutettiin pienemmiksi 2–6 hengen selleiksi. Suurista ja paljon levottomuuksia aiheuttaneista yhteishuoneista päästiin siten lopullisesti eroon. 1930-luvun alussa vangeille saatiin myös voimistelusali. Samoihin aikoihin pohjoisen sivustan työhuonerakennus uudistettiin ja sen alakertaan tehtiin kaksi saunaa ja pesula. Pohjoissivustalle rakennettiin myös lisätilaa keittiölle ja metallityöpajalle.

historia-vartiotorni

Kakola oli jo ollut täynnä 1910-luvulla, mutta sodan jälkeen 1940-luvulla se kävi vielä ahtaammaksi. Kakolanmäen vankiloissa oli pahimmillaan jopa 1320 vankia. Länsisellin kolmannessa ja neljännessä kerroksessa sijainneen pakkolaitoksen ja alempien kerrosten kuritushuoneosaston sellit olivat äärimmäisen ahtaita. Alun perin yhdelle vangille tarkoitetussa sellissä saattoi olla viisi vankia. Sellin molempien pitkien seinien puolella oli kerrossängyt ja viides vanki nukkui ikkunan alla höyläpenkin päällä. Päivisin sellissä tehtiin työtä.

Kanttiineita ja karkureita

Liian täynnä ollut vankila masensi asukkaita. Itsemurhia tehtiin enemmän kuin ennen. Tämän myötä vankilajärjestelmää uudistettiin. Vangit saivat pieniä vapauksia. Työstä alettiin maksaa parempaa palkkaa, perustettiin kanttiineita ja vangit saivat urheilla verryttelypuvuissa. Sellejä sai koristella verhoilla ja matoilla. Omilla säästöillään vanki sai jopa maalata sellin seinät haluamallaan värillä. Uudistukset herättivät Suomessa valtavasti kritiikkiä, sillä monien mielestä vankiloiden tuli pysyä karuina ja pelottavina paikkoina.

Vankiloiden olot pysyivät lehtiotsikoissa, sillä 1950-luvulla tapahtui useita mieltä kuohuttaneita tapauksia. Kesällä 1952 olot olivat levottomat. ”Vankilaviranomaisten kertoman mukaan on vankilan asukkaissa aina havaittavissa levottomuutta, jos yhteiskunnassa tapahtuu jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Niinpä olympiakohu on saanut levottoman vankiaineksen veren kiertämään tavallista kiivaammin”, kerrottiin lehdessä Kakolan lukuisten karkaamisten syyksi heinäkuussa 1952, juuri ennen Helsingin olympialaisten alkamista. Pian tilanne kävi entistäkin kuumemmaksi. Kakolassa ja Helsingin keskusvankilassa tapahtui kaksi väkivaltaista karkausyritystä. Helsingin tapauksessa yksi vartija kuoli ja toinen haavoittui vakavasti. Tätä seuranneessa vilkkaassa sanomalehtikirjoittelussa vankiloiden tilaa pidettiin lähes skandaalimaisen huonona.

Legenda jo eläessään

Kymmenien naisten huijaamisesta useita kertoja vankilaan joutunut turkulainen Ruben Oskar Auervaara oli ensimmäisen kerran vankilassa jo 16-vuotiaana tehtyään useita pikkurikoksia. Hänen uransa huijarina alkoi vuonna 1935. Kolmekymppinen Auervaara etsi huiputettaviksi sopivia naisia lehti-ilmoituksilla. Hän lähetti naisille lavastettuja valokuvia, joissa esiintyi mm. lentäjänä tai kartanonomistajana. Uhreikseen hän valitsi rikkaimmat ja herkkäuskoisimmat lehti-ilmoituksiin vastanneet ja pyrki varastamaan heiltä kaiken mahdollisen. Tammikuussa 1945 Auervaarasta tuli maankuulu, sillä rikospoliisi julkaisi hänen kuvansa Suomen suurimmissa päivälehdissä. Auervaara saatiin pidätettyä ja hänet tuomittiin noin 20 naisen petkuttamisesta. Matkalla mielentilatutkimukseen Auervaara onnistui pakenemaan. Hän matkusti Ruotsiin, missä jatkoi huijauksiaan. Jäätyään kiinni hän yritti paeta kolme kertaa, mutta huonolla menestyksellä. Kärsittyään Ruotsissa saadut tuomiot hänet luovutettiin Suomeen istumaan kesken jääneet tuomiot loppuun.

1950-luvulla Auervaara otti uudeksi sukunimekseen Karnas ja kirjoitti teoksen Nainen oli kohtaloni. Myös huijarin ura jatkui, minkä seurauksena hän sai syytteen kuolemantuottamuksesta erään epätoivoisesti rakastuneen uhrin tehtyä itsemurhan. Karnas tuomittiin vuonna 1956 vaarallisena rikoksenuusijana pakkolaitokseen kärsimään tuomionsa eristyksessä.

Kakolassa istuessaan Auervaara oli leppoisa mies, joka suoritti kevyitä tehtäviä kuten toimi pastorin apulaisena. Sunnuntaisin hän soitti Länsisellin kirkossa urkuja. Väkivaltaisia taipumuksia hänellä ei ollut. ”Luonteeltaan omahyväinen ja itsetietoinen. Käyttäytyy kaikin puolin moitteettomasti, mutta kaikesta kuultaa lävitse ylimielisyys”, kuvaili Auervaaraa Kakolan johtokunnan jäsen A. Alkio.

Ruben Auervaara kertoi kirjassaan sodan jälkeisestä Kakolasta, että vangit etenkin moittivat vartijoiden mielivaltaisuutta ja raakuutta: ”Valituksissa lieneekin ollut perää, mutta sen jälkeen kun nykyinen vankiloiden ylijohtaja Valentin Soine sai aikaan suuria muutoksia vankiloiden sisäisissä oloissa ja kun entinen Konnunsuon mallivankilan johtaja Erkki Vuori otti Turun keskusvankilan ohjat käsiinsä, ei tässä maamme kuuluisimmassa vankilassa ole valittamisen varaa. Henkilökohtaisesti en voi puhua kuin hyvää Turun keskusvankilan vartijoista ja johdosta.” 1950-luvun oloista hän kommentoi, että vankilassa ei enää tarvitse kärsiä vilua tai nälkää saati pelätä liian kovaa kuria. Pahinta hänen mielestään oli elämä vapautumisen jälkeen, sillä vanki oli loppuelämänsä ajan merkitty mies. Paluu normaaliin elämään oli melkein mahdotonta, joten tie johti lähes varmasti linnasta linnaan. Auervaara vietti eri vankiloissa yhteensä 26 vuotta. Vapauduttuaan vuonna 1959 Auervaara yritti parantaa tapansa ja meni naimisiin. Keväällä 1964 hänet kuitenkin pidätettiin jälleen avioliittohuijauksesta. 27. toukokuuta hän hirtti itsensä Helsingin rikospoliisin sellissä. Ilmeisesti hän ei enää halunnut joutua pakkolaitokseen.

historia-tyohuone

Työpakosta osallistumisvelvollisuuteen

Vuonna 1958 työhuonerakennuksen satamanpuoleista päätyä korotettiin, ja saatiin lisätilaa mm. maalaamoa, suutarintyöhuonetta sekä kirjapainoa ja -sitomoa varten.

Kakolan muurien sisällä on useita työpajarakennuksia, joita on rakennettu ja remontoitu eri vuosikymmeninä. Vankilassa oli ennen työpakko. 1990-luvulla se muutettiin osallistumisvelvollisuudeksi, mikä oli käytännössä sama asia. Kakolan viime aikoina ei työtä enää ollut tarjolla kaikille, joten koulutus ja kuntoutus laskettiin osallistumiseksi. Kakolan metalli- ja puutyöverstaissa valmistettiin eri aikoina mm. armeijan vaatteita ja kenkiä, pirttikalustoja, lasten leluja, kapioarkkuja ja kuntosalilaitteita. Monet ns. venkulat harjaantuivat taitaviksi kirjansitojiksi. Museokeskuksesta lähetettiin kerran historiallinen kirja korjattavaksi Kakolan kirjansitojalle. Vankilasta kehotettiin ottamaan uudestaan yhteyttä marraskuussa, jolloin heidän taitavin kirjansitojansa yleensä hankkiutui talveksi takaisin vankilaan ja olisi silloin taas töissä.

Varsinaisen vankilan suljetun alueen ulkopuolelle, eteläsivustalle valmistui vuonna 1953 kaksikerroksinen työliikkeen toimisto- ja varastorakennus, jossa sijaitsi myös 1980-luvulle asti yleisölle avoinna oleva vankilan myymälä sekä omassa eristetyssä rauhassaan oleva ruumishuone-siunauskappeli.

historia-lansiselli-uusittu

Länsisellin liskot

Merkittävin viime vuosikymmenien rakennustyö oli Länsisellin remontti vuosien 1982–1989 välisenä aikana. Se tehtiin vankityövoimaa käyttäen. Remontin yhteydessä selleihin tehtiin wc-tilat. Länsisellissä oli vaikeasti käsiteltäviä vankeja. Sinne mahtui noin 180 henkeä yhden tai kahden hengen selleihin. Kolmannessa ja neljännessä kerroksessa asuivat työssä käyvät vangit, toinen kerros oli sairaalaosasto. Ensimmäisessä kerroksessa olivat pelkääjä- ja päiväselliosastot. Päiväselliosaston asukkaat olivat yleensä työstä kieltäytyjiä tai muuten vaikeasti käsiteltäviä vankeja. Päiväselli- ja sairaalaosaston ovet pidettiin lukittuina ulkoilu- ja ruoka-aikoja lukuun ottamatta.

Länsisellin pelkääjien osasto oli vankilan kaikkein suljetuimpia osia. Pelkääjiksi kutsuttiin vankeja, jotka pelkäsivät henkensä puolesta enemmän muurien sisäpuolella kuin ulkomaailmassa. He olivat mm. pedofiileja, lapsimurhaajia ja huumekuriireja. Vankilakielessä heitä kutsuttiin liskoiksi, koska muiden saapuessa he hävisivät piiloon kuin sisiliskot. Vangit olivat yhden miehen selleissä ja täysin eristyksissä muusta vankilayhteisöstä. Yleisin syy osastolle joutumiseen oli päihteiden käytöstä johtunut velkakierre. Pelkääjien määrä kasvoi koko ajan erityisesti huumeiden ja huumekaupan tultua entistä voimakkaammin mukaan kuvaan.

Pohjoisselliin tehtiin muutamia turvasellejä. Niissä oli omat vessat, joten vankeja ei tarvinnut päästää kaatoselliin. Niissä oli myös tuplaovet, joiden avulla vangille voi ojentaa ruoan kalterioven luukusta vangin pysyessä lukkojen takana.

Pakoaltis Markkanen

Matti ”Volvo” Markkanen oli yksi Kakolan turvaselleissä kakkuansa istunut legenda. Hän teki 1960-luvulta lähtien jopa satoja pankkiryöstöjä Tanskassa ja valitsi pakoautokseen yleensä Volvon, koska ruotsalaiset väittivät sitä murtovarmaksi. Ryöstöjen motiivina oli lähinnä jännityksen kaipuu ja halu vastustaa auktoriteetteja. Markkanen teki lukuisia rikoksia ennen kuin hänet pidätettiin ensimmäisen kerran Tanskassa vuonna 1968. Hän oli kuuluisa paoistaan. Ensimmäinen pako tapahtui vuonna 1977 Mikkelin vankilasta. Se päättyi kuukauden päästä Norjassa.

Kakolassa Markkanen vietti kuutisen vuotta yrittämättä pakoa. Vapautuessaan vuonna 1987 hän oli viettänyt eri vankiloissa yhteensä noin 20 vuotta. Vieraillessaan Kakolassa 2008 Ilta-Sanomien kutsumana Markkanen kertoi, että hän kärsi ahtaan paikan kammosta. Siksi hän aina salakuljetti dynamiittia selliinsä. Hän nimittäin pelkäsi, että hätätilanteen sattuessa kukaan ei tulisi avaamaan hänen oveaan.

Kakolasta Saramäkeen

Jo 1980-luvulla käytiin yleistä keskustelua Kakolan vankilan vanhanaikaisuudesta ja sen ongelmallisesti sijainnista keskellä kaupunkia. Oikeusministeriö päätti marraskuussa 1999, että Turkuun on rakennettava uusi ja moderni vankila korvaamaan Kakolanmäen rakennukset. Saramäen vankilan peruskivi muurattiin helmikuussa 2004. Rakennus valmistui kolmessa vuodessa ja toiminta voitiin aloittaa 2007. Kakolanmäen vankila-alue hiljeni saman vuoden syyskuussa, jolloin kaikki toiminta siirtyi Saramäen uuteen vankilaan.

historia-opastus

Vankien lähdettyä

Kaikkien suomalaisten tuntema Kakola kiinnosti suurta yleisöä, joten Senaatti-kiinteistöt antoi Turun matkailuorganisaatio Turku Touringille luvan järjestää alueella opastettuja kierroksia. Turun matkailuoppaat vetivät kahden tunnin vankilakierroksia vuosina 2008–2011. Yhteensä neljän vuoden aikana Kakolassa vieraili 50 000 turistia. Vuonna 2012 mäellä alkoivat infrastruktuurin parannustyöt ja kierrokset lopetettiin.

Kesäkuussa 2015 Verkaranta Kiinteistöt Oy osti Kakolan vankilakokonaisuuden. Saman vuoden joulukuussa Turun rakennuslautakunta myönsi rakennusluvan Länsisellin 63 asunnolle sekä parkkitalolle.